perjantai 27. marraskuuta 2015

Lisää jäätelöasiaa


Hauru alkoi tuossa sunnuntain paikkeilla oksentelemaan. Se ei vaikuttanut erityisen kipeältä ja ruoka maistui hyvin joten en ollut ihan superhuolissani vaikka olinkin aika ihmeissäni koska Hauru on koko elämänsä aikana oksentanut jotakuinkin kahdesti ja niistäkin toinen kerta oli kastroinnin jälkeisestä kännistä johtuvaa. Seuraavana päivänä se oksenteli edelleen ja aloin jo pohtia että se on pakko viedä lääkäriin, onneksi tulin kuitenkin ajatelleeksi että on muuten "jännä" että se alkoi oksentelemaan heti kun lunta satoi maahan... Haurulla on aina ollut vähän ongelmia lumen kanssa kun se syö sitä niin paljon joten kokeeksi en päästänyt sitä ollenkaan ulos valvomatta. Ja kas oksentelu loppui kuin seinään. Seuraavana päivänä annoin sen taas olla pihalla ja se oksensi taas ja sitten lumi jo sulikin ja oksentelu loppui. Jep jep, ikää tulee mutta järkeä tässä asiassa näköjään ei. Ja jos/kun lunta tulee jossain vaiheessa enemmän alkaa sillä myös silmätulehduskierre koska se työntää päätään lumeen ja silmiin menee bakteereja. Koskaan lumettomana aikana sillä ei ole silmätulehdusta ollut. Hauru harvoin on hölmö mutta tässä asiassa se on kyllä jo melkoinen tyhmyri.

Dallujen kanssa on puolestaan kaiveltu talvivaatteita kesäsäilöstä, ainakin remmilenkkejä yms. hidastempoisempia ulkoiluita varten. En tiedä vielä ihan tarkalleen miten kylmänherkkä Sirrion on mutta olen laittanut sille villapaidan melkolailla silloin kun tiedän Rohanin tarvitsevan lisälämmikettä ja ei se ainakaan valittanut ole. Tai läähätellyt tms. mistä voisi päätellä että sillä on liian kuuma joten ehkä sille käy suunnilleen samat kriteerit pukemiselle kuin Rompallekin, vaikka olettaisin sen olevan ainakin vähän vähemmän herkkä sään vaihteluille koska sillä ei ole mitään turkinlaatuun vaikuttavia sairauksia kuten Rompalla on.

Tuo amerikkapaita ei vain istu Sirrionille kauhean hyvin, se kun on tehty täsmälleen Rohanin mittojen mukaan ja vaikka Sirrion on melkein samankokoinen (viimeisten punnitusten mukaan Sirrion on pari kiloa Roota painavampi ja ehkä himpan korkeampikin nykyään) se on ihan eri mallinen. Rohanilla on tosi syvä rintakehä ja voimakkaasti kuroutuva vatsalinja, samaan tyylin kuin osalla vinttikoiria. Siksi sille on vaikea ostaa valmisvaatteita, se tarvitsee niin ison rinnanympäryksen että vaatteet on sitten muualta sille aivan liian isoja. Sirrion on enemmän "peruskoira" mallinen. Tuo ruskea villis jota ei ole tehty mittojen mukaan olisi varmaan sille istuvampi mutta en uskalla laittaa paitoja toisinpäin koska Sirrion saattaa leikin lomassa repiä Roon vaatteita ja tuo ruskea on jo ennestään kärsinyt ja amerikkavillis taas on melkein käyttämätön. Oman mittatilauspaidan taidan kuitenkin tehdä Sipulle vasta ensitalveksi koska Sirrion on vielä kehittymätön silakka.

Täytyy varmaan tehdä sille sitten Iron Man paita. Ja sitten on pakko hankkia vielä pari dallua jotta saa kostajat kasaan... :D Onneksi koirat ei välitä siitä että niiden nörtti omistaja tekee niille noloja vaatteita.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Jäätelöä satoi taivaalta

"Jee vihdoinkin lunta!"

"Siis tää on mun innostunut ilme. En mä mikään dalmis hei ole..."

Lumi on tosiaan edelleen Haurun lempparia, tosin vielä sitä on liian vähän että siihen voisi kaivautua yms. mikä on Haurusta kivaa. Sirrionista oli vähän outoa kun se pääsi ensimmäisen kerran ulos lumisateen jälkeen mutta äkkiä se totesi että no jaa, tällaista. Sirrionin reaktio kaikkeen :D Rohanista lumi olisi ihan OK mutta kylmyys ei ole joten herättäkää keväällä, kiitos.

torstai 19. marraskuuta 2015

Lihamylly

Sirrion 8kk, 29 kg



Vaikka koira etenkin ihmisten keskuudessa eläessään tarvitsee rajoja ja niitä on hyvä alkaa opettaa jo heti pienestä, on minulla hyvin moneen asiaan pentujen ja nuorten koirien kanssa melko rento suhtautuminen. Pennut on lapsia joten on ihan OK että ne ei osaa käyttäytyä, kyllä ne ajan kanssa oppii olemaan vaikkei niille heti paukutettaisi kalloon koko sääntökirjaa. Pennuilla pitää minusta olla runsaasti vapauksia leikkiä, koetella asioita (niitä vääriäkin asioita) ja tilaa kasvaa omanlaisekseen persoonaksi ilman että joku jatkuvasti pyrkii kontrolloimaan niitä.

Yksi asioista johon suhtaudun aika välinpitämättömästi on pentujen pureminen. Joillekin on todella tärkeää että pentu oppii heti ensimmäisinä päivinä uudessa kodissaan että ihmisiä ei koskaan purra ja ymmärrän, etenkin esim. lapsiperheissä. Minusta pureminen kuitenkin kuuluu pentuuteen. Ihan pennun leikkikaluksi en toki suostu, tungen lelua suuhuun käden sijasta ja muuta sellaista perusjuttuja ja siinä sivussa pyrin elekielellä yms. tekemään selväksi että mikä on sopiva voimakkuus jolla ihmiseen "sopii" leikin lomassa hampailla tarttua (ei niin kovaa kuin toisiin koiriin, ollaan herkempiä) mutta pääasiallinen suhtautuminen on neutraalia. Jokaiselta aikaisemmalta koiraltani on jäänyt pureminen pois ohjelmistosta ihan ajan kanssa.

Synkkä salaisuus, jota ei sitten saa kertoa kenellekään, on että Sirrion puree edelleen. Ainoastaan minua, ei muita ihmisiä, eikä kovin kovaa eikä kovin usein mutta puree kuitenkin. Toisaalta Sirrion on vieläkin nuori mutta aiemmilla koirilla tähän ikään mennessä pureminen on jäänyt kokonaan pois jo aikaa sitten. Toistaiseksi en ole vieläkään ottanut tiukempaa suhtautumista hampaiden käyttöön koska se on Sirrionilta vain leikkiä, sille ei tulisi mieleenkään esim. uhkailla minua hampaillaan tai muuta sellaista joka olisi jo ihan toisen vakavuusluokan juttu. Kuten olen kertonut Sirrionilla on tällä hetkellä päällä kauhea järsimiskausi, sillä on kokoajan jotain suussa ja se on purrut reikiä lelujen lisäksi omiin peittoihinsa ja oikeastaan ihan kaikkeen minkä se kokee olevan koirien tavara. Minun tavaroihini se ei edelleenkään koske. Luulen että katselen vielä jonkin aikaa josko tuo tuhoamisikä menisi ohi ja jos pureminen siinä vaiheessa jäisi pois. Jos ei pitää vissiin alkaa oikeasti tehdä sille nätisti (koskaan ei tietenkään voi suuttua koiralle kun se ei osaa jotain mitä ei ole kunnolla opetettu) mutta tiukasti selväksi että pureminen ei ole enää tuon ikäiselle sopivaa käytöstä. Vaikka puremisesta ei sinänsä mitään haittaa olekaan mutta onhan se aika huonoa käytöstä ja vaikka se ei nähdäkseni enää järsikään muita kuin minua, en etenkään halua että se joskus edes leikillään vähän rouhaisee vaikka noita kylän lapsia joiden kanssa se on aika paljon lähikontaktissa.

On tuota kuitenkin kiinnostavaa seurata ja pohdiskella. Sirrionilla, kuten koirilla yleensäkin, on hyvin vahvat leuat etenkin nyt kun se on kuitenkin jo ihan iso koira eikä mikään pikkuinen pentu. Vaikka Sirri oikeastaan tykkää hampaiden pesusta se on pentu jolta joskus loppuu kärsivällisyys ja etenkin tuossa puolivuotiaana Sipu saattoi laittaa hoitotoimenpiteet ihan pelleilyksi jos siitä tuntui että kestää liian kauan. Sirrion oppi tosi nopeasti istumaan aloillaan suu auki ja saan rauhassa harjailla sen hampaita ja työnnellä huulia pois edestä yms. Mutta yhtenä tällaisena känkkäränkkä kertana Sirrion kylmän rauhallisesti sulki suunsa kesken takahampaiden harjaamisen. Hammasharjan varsi jäi sen poskihampaiden väliin ja herra vain puri hampaansa yhteen ja tuijotteli minua alta kulmiensa. (Sirrionin itsepäisyyskohtaukset ovat yleensä lyhyitä mutta sitäkin teatraalisempia.) Se siitä harjasta, muovilla ei ollut mitään mahdollisuuksia Sipun hampaita vastaan. Muutenkin noiden purukalusto on melkoisen tehokas, ei ihan niin vain onnistuisi meikältä pelkillä hampailla jonkun nahkarukkasen tai naudanluun silpominen mikä on noille ihan pala kakkua.

Ja sitten kun Sirrion tekee jotain tuhmailua, vaikkapa syö peittoaan, hetkeäkään epäröimättä työnnän jalkani tai käteni peiton ja Sirrin hampaiden väliin samalla kun muistutan sanallisesti että peitto olisi kivempi ehjänä. Tuskinpa minun jalkapöydästä olisi kauheasti sille vastusta ja kämmenen se ainakin murtaisi tuosta vain mutta ei käy mielessäkään että se tekisi niin. Paitsi nyt on käynyt, selvästikin, mutta ei sillä että pelkäisin Sirrionin (tai yhdenkään koiristani) minua oikeasti purevan. Ihan vain ajatuksen tasolla on tullut mieleen että on muuten oikeastaan vähän tyhmää laittaa kättä niin huolettomasti koiran suuhun. Joskus kun Sirrion on sulkemassa suutaan liian aikaisin kun pestään hampaita, työnnän sinne väliin sormeni. Auts jos se vain purisi hampaansa yhteen kuten se teki hammasharjan kanssa. Mutta ei se pure ja luotan siihen. Ja vaikka Sirrion siis edelleen välillä tarttuu minuun hampaillaan, se ei pikkupentuaikojen jälkeen ole aiheuttanut edes mustelmaa, saati sitten rikkonut ihoa. Ihan pienenähän Sirri puri niin että veri lensi ja aika usein se piti ottaa tukevaan otteeseen syliin rauhoittumaan kun piikkihampainen pentu puri ihan hulluna minua ja/tai vanhempia poikia jonkun väsymyskohtauksen kourissa (ipanan hampaiden käyttö on siis alusta asti ollut ihan toisella tasolla kuin aiempien koirieni) mutta sittemmin se on selvästi oppinut todella hyvin minkälaista voimaa ihmiseen voi käyttää satuttamatta. Ja satuttaminen ei nykyisin koskaan ole Sirrin tarkoitus, ei edes silloin kun sillä on känkkäränkkä ja se mukamasteen puree minua sen vuoksi kun olen tyhmä.

Olisi mielenkiintoista jos voisi verrata osaisiko Sirrion säädellä hampaiden käytön voimakkuutta yhtä hyvin jos sillä olisi ollut heti alusta nollatoleranssi puremiseen. Jos joskus tulisi tilanne että se kokisi syystä tai toisesta tarvetta oikeasti käyttää hampaitaan ihmiseen, osaakohan se nyt paremmin säädellä puremavoimakkuutta aidossakin tilanteessa? Etenkin kun se on niin kova ollut puremaan, joku Hauru voisi taas olla eri asia kun se ei edes pikkupentuna juurikaan purrut ja on muutenkin luonnostaan tosi varovainen hampaiden käyttönsä kanssa. (Paitsi siis silloin kun Hau oikeasti pelästyy ja hermot pettää totaalisesti mutta se on minusta taas asia erikseen, ei se kykene enää siinä hetkessä säätelemään omaa käytöstään muutenkaan.) On ainakin opettavaista ja mielenkiintoista kun on saanut elää niin erilaisten koirien kanssa.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Sano se pitkästi


Saimme 11 kysymyksen haasteen Jokerikortti blogin pitäjältä ja tokihan kysymyksiin jotain vastailen vaikka en laitakaan haastetta eteenpäin. Intoudun aina kirjoittelemaan jotain ylipitkiä löpinöitä jotka ehkä etäisesti liittyy kysymykseenkin... En osaa lyhentää mutta siksi kirjoitan romaaneja, en uutisartikkeleita ;)


* * *

1. Miksi valitsit juuri sen rodun (rodut) joka sinulla nyt on? Onko se sinun "omaa" rotutyyppiä? 

Alunperin halusin pk- oikeudet omaavan, lyhytkarvaisen, hyvin aktiivisen ja liikunnallisen, vähintään keskikokoisen koiran joka on todennäköisesti terve, harrastuskoirana monipuolinen ja sellainen ettei ns. ominaisuudet tule heti vastaan sekä riittävän sosiaalinen elämään ongelmitta isommassakin laumassa. Ja ei paimenkoiraa.

Päädyin mudiin. Ihan kriteerit ei täyty edes paperilla mutta pk-oikeudet omaavien listaa läpikäydessä mudi tuntui olevan lähimpänä ja mudin turkki ei kuitenkaan yleensä vaadi erityisempää hoitoa vaikkei se aivan lyhyt olekaan. Lisäksi sen kerrottiin olevan itsenäinen sekä omaa tahtoa löytyvän, jossain sitä kuvattiin muistaakseni terrierimäiseksi paimenkoiraksi mikä kuulosti hyvälle. Sillä vaikka haluan koiralta hyvää koulutettavuutta ja yhteistyöhalua en kuitenkaan kestä sellaista omistajan palvontaa ja tietynlaista herkkyyttä minkä yhdistän etenkin paimenkoiriin. Hauru on muuten aikalailla sitä mitä toivoinkin mutta sosiaalinen se ei ole edes omassa laumassa, lisäksi se on valitettavan arka joka yhdistettynä suureen terävyyteen, tuliseen tempperamenttiin ja muihin mudimaisiin ominaisuuksiin tekee Haurusta hyvin hankalan koiran. Mudeista varmasti löytyy sosiaalisempia ja rohkeampiakin yksilöitä mutta ei nuo Haurun kaltaisetkaan mitään poikkeuksia ole ja heterogeenisessä rodussa tuuria oikeanlaisen yksilön saamisessa saa olla vielä "tavallista" rotukoiraa enemmän joten en usko että mudia minulle enää tulee. Vaan vannomaan en mene ;)

Blogia enemmän seuranneet tietävät että dalmatiankoiraa en alunperin valinnut, minulle vain soitettiin eräänä päivänä että olisinko suostuvainen tarjoamaan nuorelle dallupojalle kodin. En osaa helposti sanoa 'ei' kodinvaihtajille vaikka ehkä syy (Hauru) olisi ollut ja onneksi päätin ainakin kokeilla miten pilkun kanssa lähtee elo sujumaan. Alkuperäinen näkemykseni dalluista ei ollut kovin mairitteleva (mm. koulutuskelvottomia jästipäisiä nylkyttäjiä jotka kiskovat omistajiaan pitkin maita ja mantuja vailla toivoakaan hallinnasta) mutta tosiasiassa Rohan istuu alkuperäisiin kriteereihini lähestulkoon täydellisesti ja on muutenkin huonoa terveyttä lukuunottamatta aivan täydellinen koira minulle. En siltikään ollut/ole aivan varma onko dalmis kuitenkaan se oma rotuni (tai onko minulla sellaista edes?) mutta oli selvää että toinen samanmallinen tulee "testaukseen". Ja nyt tuo nuorempikin vaikuttaa kyllä luonteeltaan niin täydelliseltä pakkaukselta että ehkä dalmatiankoira sitten on se minun juttuni?

Rotutyypeistä teoriassa tuntisin eniten omakseni molossityyppiset aktiiviset koirat, kuten dobermannin, mutta niitä ei minulle tule rotujen terveystilanteen vuoksi. Ja ehkä nykyään ne eivät olisi tarpeisiini riittävän sosiaalisiakaan, on kuitenkin erilaiset todennäköisyydet saada rento ja ongelmaton uroslauma dalluja kuin vaikkapa rotikoita. Vaikka jos joku lupaisi minulle täysin terveen ja pitkäikäisen dobberin unohtaisin hyvin äkkiä etten muka halua enää narttuja.

2. Harrastattetteko? Mitä ja miksi? Mitä et haluaisi harrastaa? Kerro mielipiteesi kilpailemisesta. 

Harrastetaan tai puuhastellaan ainakin, miten sen nyt haluaa määritellä. Päälajina meillä on toko, tehdään jotain siihen liittyvää lähestulkoon päivittäin ja pariin kokeeseenkin on tullut eksyttyä. Vielä tokoa(kin) enemmän harrastelupohjalta mutta silti säännöllisesti harrastettaviin lajeihin kuuluu pk-jälki (Hauru), canicross (dallut), nose work (Sirrion), pallopaimennus (Hauru) ja koiratanssi sekä yleinen temppuilu. (Suluissa lajin mahdollinen pääasiallinen harrastaja vaikka kaikki tekee kaikkea ainakin jonkun verran.) Lisäksi Rohan harrasti koirafrisbeetä mutta se jää pois nyt spondyloosin myötä enkä todennäköisesti enää jatka sitä muidenkaan kanssa koska Haurusta se on tyhmää ja Sirrion on ehkä turhan raskasrakenteinen ja liian hullu että lajia voisi harrastaa koiraa rikkomatta.

Lisäksi silloin tällöin meitä saattaa tavata hömpöttelemässä melkein mitä vain, välillä käydään mm. haku-treeneissä kuokkimassa vaikkei nuo oikeasti mitään osaakaan siellä tehdä. Olen ehkä vähän... hmm.... spontaani päähänpistoissani välillä ja saataan päättää että nyt opetellaan tekemään tätä! Ja sitten tehdään pari kuukautta kunnes innostun jostain muusta... Ja siksi pidänkin dalluistani, ne on ihan yhtä innokkaita kaikkeen tekemiseen kuin minäkin ja melkein yhtä adhd:itakin. Meillä on aina hirveän hauskaa silloinkin kun ei kukaan osata mitään mutta kauheasti ollaan kaikki tekevinämme :D

Varsinainen kilpaileminen on minusta ihan OK kunhan muistaa että koira on elävä olento, ei kilpailuväline taikka muunlainen eloton ja tahdoton esine. Itse en välitä kilpailla, mikä on ensimmäinen syy siihen miksi tykkään tokosta. Me käydään (jos käydään) kokeissa ja tavoitteena on vain itsensä voittaminen sekä koiran koulutustason testaaminen. Aktiivisesti en haluaisi harrastaa agilityä koska sen näen nimenomaan kilpailulajina, ei riitä että saat nollaradan vaan pitää lisäksi olla muita nopeampi. (Noin yksinkertaistettuna.)

Tuon syyn ohella olen aika erakkoluonne joten en jaksa kovin hyvin lajeja joita ei voi harrastaa yksinään, esim. tuo haku. Se on kivaa aina välillä mutta en kykenisi sitoutumaan toimimaan ryhmässä niin tiiviisti mitä lajin oikea harrastaminen vaatisi. Ja siinä toinen syy miksi tykkään tokosta, sitä voi ihan hyvin tahkota itsekseenkin ja vain välillä käydä jonkun osaavamman silmien alla jotta tietää mitä on tällä kertaa tullut tehtyä väärin ;) Lopuksi, tykkään kovasti kouluttaa koiria ja nähdä miten niiden aivot toimii ja kuinka uskomattoman paljon erilaisia asioita ne kykenevät oppimaan. Ja miten uskomaton hajuaisti niillä on kun ne ajaa jotain ikivanhaa jälkeä ja fysiikka, kun ne juoksee ympärilläni ympyröitä juoksulenkillä eivätkä hemmetti edes myötätunnosta voi hengästyä vaikka meikä suunnilleen kuolee vieressä. Ja se on se syy miksi tykkään oikeastaan ihan kaikista harrastuslajeista, niissä on kaikissa oma viehätyksensä ja saa nähdä koirista erilaisia hienoja puolia.


3. Mitä mieltä olet rotusi terveydentilasta, mitä siitä muuttaisit (muuttaisitko)? 

En ole mikään asiantuntija todellakaan mitä tulee näihin kotonani oleviin rotuihin. Omia yksilöitäni lukuunottamatta tunnen aika vähän kummankaan rodun edustajia enkä yhtäkään läheisemmin, en myöskään aktiivisesti seuraa kummankaan rodun keskusteluja tms joten olen vähän huono olemaan niistä kovin paljon mitään mieltä.

Mudeja pidin melkoisen terveinä kun Haurun otin. Mudit voivat elää helposti hyvin vanhoiksi, Haurun isä oli yli 17 vuotias kuollessaan ja emä täytti kesällä 14 vuotta. Rodussa on epilepsiaa mutta Suomessa käsittääkseni epi koiria ei ainakaan ollut niin paljon mitä Unkarissa, lisäksi jonkun verran on iho- ja vatsaongelmia ja sinisillä yksilöillä sinisen koiran syndroomaa. Mutta olen ihan pudonnut kelkasta näiden suhteen eli en tiedä yhtään mihin suuntaan homma on kehittynyt. Rotukirjat olivat avoimet ainakin kun viimeksi tarkistin mikä on hyvä asia.

Dalmikset eivät yllä ihan mudien tasolle mutta käsittääkseni nekin pääasiallisesti elävät ihan vanhoiksi (yli 10 vuotiaiksi) ja ovat mm. luustoltaan varsin terveitä noin keskimäärin. Ne ovat väriltään valkoisia joka aiheuttaa kuuroutta mutta vastuuntuntoiset kasvattajat testauttavat pentujensa kuulon ja täysin kuurot lopetetaan. Toisaalta hieman kyseenalaista, mutta toisaalta vastuuntuntoista enkä itsekään tietoisesti ottaisi kuuroa koiraa koska se kuitenkin vaikeuttaa elämää, mm. koirien välistä kommunikointia laumassa. Dalmiksilla on epänormaali virtsahappojen aineenvaihdunta joka aiheuttaa taipumusta virtsakiviin. Kaikki "tavalliset" dalmatiankoirat ovat sairaita tältä osin vaikkei geenivirhe aiheutakaan kaikille yksilöille ongelmia. Dalmiksiin on tästä syystä risteytetty pointteria ja näitä terveitä LUA koiria on jo tuotu Suomeen ja pari pentuettakin näille koirille on jo syntynyt. Ihan hetkessä tai kahdessa ei tietenkään koko dallu-populaatiota korjata mutta ainakin asialle ollaan tekemässä jotakin. Lisäksi dalluilla on iho-ongelmia ja allergioita jotka varmaankin liittyvät myös ainakin osittain valkoiseen väriin.

Dalmisten väri on niin iso osa rodun imagoa että sitä tuskin koskaan tullaan muuttamaan, vaikka minua se ei haittaisi (pidän yksivärisistä koirista joten minulle kelpaisi esim. musta dalmis vallan mainiosti :p ), mutta pääasiallisesti pidän rotua kaikesta huolimatta kohtuullisen terveenä ja tiedän että rodusta löytyy kasvattajia joille terveys on tärkeä jalostuskriteeri vaikka toki ihan kaikkiin ainakaan yhtään isompiin rotuihin varmasti mahtuu niitä toisenlaisiakin. Ehkä jos jotakin väriä realistisempaa muuttaisin, kiinnittäisin enemmän huomiota koirien kokoon, kovin raskas koira ei kykene liikkumaan samalla tavalla kuin pienempi ja sirompi. Dallu on kuitenkin vaunukoira alkujaan ja sellaisena sen pitäisin jatkossakin.

4. Kerro mielipiteesi jalostuksesta. Suositko puhdasrotuisia vai sekarotuisia? 

Itselläni on ollut ainoastaan puhdasrotuisia koiria mutta voisin ainakin teoriassa ihan yhtä hyvin hankkia sekarotuisen. Puhdasrotuisten kanssa on vain paremmat harrastusmahdollisuudet kun nuo palveluskoiralajitkin kiinnostaa vaikken olekaan ikinä saanut yhtään koiraa koulutettua ihan koe- valmiiksi enkä näillä näkymin kyllä saakaan. Että enpä niitä oikeuksia oikeasti tarvitse, mitä nyt koulutuksiin ehkä helpommin pääsee kun on "oikeanlainen" rotu. Puhdasrotuisissa on helpompi tietää minkälaista koiraa on hankkimassa, vaikkei se varmaa olekaan, ja on helpompi ottaa selvää kasvattajasta jotta ei tue mitään epämääräistä toimintaa, vaikkei sekään aina 100% varmaa ole. Sekarotuisten pentueiden vanhemmilla hyvin harvoin on myöskään terveystarkkeja, mitään näyttöä luonteesta yms. mitä pidän tärkeänä.

Mielipide jalostuksesta on ehkä vähän laaja tähän naputeltavaksi, siinäkin on niin monia puolia. Mutta kannattaisin kyllä rotuunottoa tai/ja harkittujen roturisteytysten sallimista kaikille roduille ja muutenkin tietyllä tapaa avoimempaa kasvatusta ihan rotukoirissakin. Ei se koira siitä pilalle mene että siinä on vähän uutta verta mukana, päinvastoin, eikä ole realistista odottaa että jokainen rodun yksilö mahtuu samaan ulkonäkö-muottiin vaikka rotuisekseen kenties tulisikin olla tunnistettavissa. Ja nämä braky- rodut yms. säälittävät koiran irvikuvat on sitten ihan oma lukunsa johon en ehkä viitsi tässä blogissa pidemmin mennä, se on niin täysin käsittämätöntä toimintaa.


5. Kerro hetki, jolloin olet ollut ylpeä koirastasi. Entä hetki, kun et ole ollut? 

Olen ylpeä koiristani suunnilleen joka ainoa hetki. Ne on niin hienot ja parhaimmat koirat ja suhtaudun melkolailla kaikkeen mitä ne tekee kuin ne olisi juuri keksineet ratkaisun nälänhätään. Kuulostaa ällösöpölle hapatukselle mutta valitettavasti se on totta. Tässä yhtenä päivänä kerroin innoissani äidilleni kuinka Sirrion on alkanut pissaamaan hevosenkakkakasojen päälle ettei Rohan voi syödä kikkareita kun sitä ällöttää. Sirrion itse syö sen pissatun kohdan ympäriltä eikä tarvitse kilpailla Roon kanssa siitä kumpi saa enemmän. Eikö olekin taitava ja kekseliäs nuorimies? Olen myös äärettömän ylpeä niistä mm. silloin kun ne juoksentelee metsässä kun ne on niin kauniita ja nopeita. Ja kun ne ohittaa lenkillä nätisti vaikka ne tekeekin niin joka päivä ja se on ihan normaalia. Ja kun ne tulee luokse nopeasti ja ensimmäisestä vislauksesta olen aina ylpeä riippumatta siitä ollaanko tyhjällä pellolla tai juuri vahingossa säikäytetty peuralauma juoksuun.

Tuo on itseasiassa ominaisuus joka toisaalta tekee minusta aika huonon kouluttajan. Lipsun herkästi kriteereistä koska tunnen tarvetta palkata poikia vuolaasti pelkästä olemassaolosta :D Mutta on meillä ainakin aina hyvä meininki treeneissä ja kun niitä on syytäkin kehua on kehuminen aina aidosti iloista että puolensa kai tuossakin.

Haurusta en ole ylpeä silloin kun se tavalla tai toisella käyttäytyy aggressiivisesti koiria tai/ja lapsia kohtaan. Silloinkin olen tyytyväinen että se pysyy hallinnassa eikä sen kanssa ole siksi ikinä sattunut mitään mutta samalla olen tyytymätön siihen että sitä hallintaa tarvitaan niin paljon.

Rohanin ja ehkä Sirrioninkin kanssa on varmaan ollut myös jotain hetkiä kun en ole niihin kauhean tyytyväinen mutta ei nyt oikein tule mitään mieleen. Eikun hei, se kun ne löysi ihmisenpskaa ja söi sitä ja tuhrivat toisensa ja kaikki remmit ja minun housutkin siihen vaikka kielsin niitä tulemasta lähelleni. Että en nyt ihan kaikkea mitä ne tekee sentään pidä upeana ja mahtavana.

6. Kuinka paljon liikutte päivässä? 

Käymme lenkillä yleensä kerran päivässä, muulloin koirilla on mahdollisuus olla halunsa mukaan pihalla tai sisällä. Etenkin Sirrion ja Hauru viihtyvätkin varsinkin kesäisin tai muuten hyvällä säällä ulkona todella hyvin ja käyttävät isohkoa pihaamme tehokkaasti hyödykseen, Roo on vähän enempi mammanpoika joka ei yksinään niin hyvin viihdy.

Minun lenkeillä kävelemäni matka vaihtelee voimakkaasti. Kesäisin "lenkki" voi olla se että kävellään muutama sata metriä järven rantaan jossa pojat saa juosta ja uida sydämensä kyllyydestä ja meikä istuskelee rannalla katselemassa. Joskus taas kävelen reipasta vauhtia parhaimmillaan yli 20 kilometrin matkoja. Ja mitä tahansa siitä väliltä, kuitenkin kestoa tulee pääasiallisesti vähintään pari tuntia päivässä (Toki jos on jotain pidempiä ryhmätreenejä tms. jää lenkki pakostakin lyhyemmäksi vaikka kaikki koirat eivät olisikaan olleet treeneissä mukana.) ja koirat saavat enimmäkseen olla irti joten etenkin dalluille kertyy aina kilometrejä paljon enemmän kuin sen mitä itse liikun. Tykkään myös viedä niitä haastaviin maastoihin oli kyse sitten metrin hangessa kahlaamisesta, suolla tarpomisesta tai vaativassa ja korkeusvaihteluita (sen mitä nyt Suomen oloissa löytyy) sisältävästä metsästä. Tähän sitten päälle Rohanin (ja Sirrin sen vielä vähän kasvettua) kanssa juoksulenkit vetovaljaissa, nykyään yleensä juostaan n. 10 km lenkki muutaman kerran viikossa. Hauru ei osallistu kuin hyvin satunnaisesti koska sen mielestä tasainen juokseminen on tympeää puuhaa.

Joskus ihmiset ihmettelee miten ehdin noiden kanssa tehdä niin paljon mutta kun ei ole muuta elämää niin aika riittää ihan hyvin ja tykkään itsekin liikkua oikeastaan säällä kuin säällä joten sen puolesta ei ole ongelmaa. Ainoastaan kuumat kesäpäivät on sellaisia kun minua ei huvittaisi mennä ulos mutta niitä päiviä varten on tuo järvi.


7. Kuinka koirasi ruokailee? Onko teillä tiettyjä traditoita, joita suoritetaan ennen ruokailua? 

Pari kertaa päivässä lapataan ruokaa kuppiin, dalluilla on ahmija kupit vaikkei Sirrion sellaista oikeastaan tarvisikaan. Pennuille yleensä opetan että kupille saa mennä vasta luvan kanssa koska en halua mitään sekopäistä ryntäystä kipolle kun en ole vielä edes saanut ruokaa annosteltua (meillä kupit on paikoillaan ja ruoka kannetaan kippoihin) mutta aikuiset koirat saavat aloittaa syömisen ilman lupaa ellen toisin käske, ne tietävät kyllä ilman eri sanomista että pitää sen verran malttaa että ehdin alta pois. Sirrion vaikka on tosi ahne ei ole mikään hotkija joten se pikkupentuna aina oma-aloitteisesti meni sohvalle istumaan siksi aikaa kun laittelin ruokia ja laiskasti löntysteli kipolleen jossain välissä. Hassua kun se on tosiaan hyvin ahne mutta Sirristä turha hötkyily on turhaa joten sille ei ole ikinä opettamalla opetettu että pitää odottaa.

Joskus, jos on jotain pikkujuttua mitä pitää hinkata, pyydän poikia tekemään jotain ekstraa ennen ruokailun aloittamista, esim. Sirrionilla oli viimekuussa kuurina kapulan pitoa ennen jokaista ruokailua, mutta pääasiallisesti en jaksa mitään koulutteluja ennen ruokaa kun elukoita on useampia ja siinä menisi pieni ikuisuus kun jokaista alkaisi temputtaa ennen syömistä.

8. Millainen on mielestäsi hyvä kasvattaja? Ovatko kasvattaja(t), jolta olet koirasi ottanut olleet hyvä (hyviä)? 

Hyvä kasvattaja on sellainen joka pyrkii terveisiin ja hyväluontoisiin koiriin, pitää koiristaan ja pennuista hyvää huolta, tietää mitä kasvattaa sekä terveyden että luonteen puolesta (elävien eläinten kanssa tulee toki yllätyksiä mutta jos ei tunne koiriensa sukua yhtään tulee "yllätyksiä" varmasti enemmän) ja on rehellinen pennun ostajille. Ja uskaltaa sanoa jos ei koe pentujensa syystä tai toisesta sopivan kyseisen ostajan elämään.

Sirrionin kasvattaja Tanya on vasta "uransa" alkutaipaleella mutta oli selkeästi ottanut selvää pentueen vanhempien suvuista sillä hän osasi vastata kysymyksiini mm. tulevien pentujen oletetusta sosiaalisuudesta suvun perusteella (minulle nykyään hyvin tärkeä asia sattuneesta syystä) ja luetteli piiiiitkän listan sairauksia mitä on niiden suvun jossakin haarassa joskus ilmennyt. Ja sairauksia on ihan tasan jokaisessa suvussa joten pidin tuota hyvänä merkkinä. Tanya myöskin etukäteen kyseli paljon siitä mitä toiveita minulla olisi mahdollista pentua kohtaan ja halusi tavata minut ja vanhemmat koiranikin jo ennen pentujen syntymää jolloin minäkin tietty näin hänet sekä tulevan pentueen emän (ja emänemänkin tässä tapauksessa). Pentujen syntymän jälkeenkin yhteydenpitoa on ollut, hän haluaa tietenkin kuulla miten meillä menee, olenko tyytyväinen Sirrioniin, mahdollisista terveysongelmista ja toki jos olisi jotain koulutusongelmia tms. niin varmasti saisi apua kun vain kysyisi. Olen siis oikein tyytyväinen häneen kasvattajana.

Koska Sirri on vielä aika nuori ja sen hankinta ehkä vielä muistissa on Tanyaa helppo käyttää esimerkkinä minusta hyvästä toiminnasta mutta myös Haurun kasvattajaan Sannaan olen ollut oikein tyytyväinen. Olemme vähemmän tekemisissä mutta Haurun kanssa ollaan käyty hänen luonaan paimentamassa muutamaan otteeseen vuosien aikana yms. ja kuulumisia olen yrittänyt muistaa lähetellä kerran vuodessa joulukortin ohella. Ja varmasti häneltäkin voisi kysellä apuja asioihin, en vain itse juurikaan koe tarvitsevani sen kaltaista yhteydenpitoa kun olen kuitenkin jo kokeneempi koiranomistaja ja osaan usein itse ratkaista omat "ongelmani".

Rohan ei tullut minulle kasvattajaltaan, häntä en tunne ollenkaan. Sen perusteella mitä Roon vanhemmista tiedän täytyy sanoa että en ikinä olisi suoraan päätynyt tästä pentueesta koiraa ottamaan mutta lopputulos on mieluinen kaikesta huolimatta.



9. Mikä on parasta koiraharrastamisessa? Entä huonointa? 

Koirat on parasta? Vähän tähän kai tuli jo vastattua aiemmin. Huonointa on hullut koiraihmiset. (Mikä ei siis tarkoita kaikkia koiraihmisiä :p )

10. Mikä on paras puoli koirassasi? Entä huonoin? 

Haurussa parasta on älykkyys ja nopea oppivuus, se on ihan käsittämätöntä miten helposti se oppii uusia hyvin monimutkaisiakin asioita. Ja ymmärtää (ainakin jos sattuu huvittamaan...) mitä haluan suunnilleen ennen kuin tiedän sitä itsekään. Huonointa on epäsosiaalisuus ja tietyissä tilanteissa suoranainen aggressiivisuus.

Rohanissa parasta on iloisuus ja vilkkaus, Rohan innostuu nanosekunnissa ihan mistä vain ja on heti valmiina puuhastelemaan jotain, ikinä ei ole tarvinnut herraa maanitella mihinkään tai vetää perässään vaan energiaa riittää kaikkiin minun tyhmiin ideoihin ja yleensä Rohan keksii siihen päälle vielä kymmenen ideaa lisää. Huonoita on vilkkaus, Rohan innostuu nanosekunnissa ihan mistä vain, mikä tekee siitä melko impulsiivisen ja se joutuu usein hankaluuksiin kun se ei koskaan pysähdy ajattelemaan ideoitaan läpi ennen toteutusta. Rohan ei myöskään kestä toimettomuutta kovin hyvin vaan alkaa vinkua ja steppailla levottomana jos pitäisi olla aloillaan mitään tekemättä pidempään kuin viisi sekuntia ja se on tosi rasittavaa seuraa esim. automatkoilla. "Ollaaks jo perillä??? No nyt?? Entä nyt??? Kauan tää kestäääää??? Ollaaks jo perillä?? Ai kuin niin vasta lähdettiin pihasta??? ÄÄÄÄÄÄ!!!! .... Ollaaks jo perillä?"

Sirrionissa ehkä parasta on hyvä hermorakenne. Vaikka se on hyvin aktiivinen ja toimelias nuori mies se ei koskaan vingu, steppaa eikä hermostu. Ei vaikka Rohanin ja Haurun kierrokset nousee nollasta sataan siinä vierellä, Sirrion vain katselee niitä että mitäs te oikein meuhkaatte? Ihan rennosti vaan pojat! Toiseksi parasta siinä on huumorintaju. Sipu on vitsimiehiä, aina pilke silmäkulmassa ja joku jäynä mielessä. Huonointa Sirrionissa ei ole oikein mikään, mutta sanotaan vaikka Rohanissa hampailla roikkuminen ja sen päällä pomppiminen. Se on kyllä aika ärsyttävää sekä minusta että Rohanista.

11. Miten palkkaat koirasi? 

Rohan ja Sirrion on helppoja, ne palkkautuu mistä vain: ohjaajan kehuista ja rapsutteluista, mistä tahansa ruoasta ja leikkimisestä. Leluksikin kelpaa mikä vain, vaikkapa rautakanki, vaikka pallo onkin paras. Sirrionin kanssa etenkin ei tarvitse olla edes lelua että voidaan leikkiä, voidaan vaikka vähän painia tms. ja kivaa on, Rohan on herkempi niin sen kanssa saa olla noiden juttujen kanssa vähän varovaisempi ettei "jyrää" sitä.

Hauru oli etenkin nuorempana tosi hankala, se ei syönyt mitään, ei leikkinyt, ei kiinnostanut ohjaajan mielipide, mutta on senkin kanssa kokeilemalla keinot löytyneet. Kanaeinespullista se tykkää (pitää olla nimenomaan kanapullia, lihapullat ei kelpaa) ja tavallisista Pringleseistä (joita Hau saa vain satunnaisesti suolaisuuden vuoksi). Lisäksi Hauru tykkää siitä että tietyllä tavalla hypitään ja ilotanssitaan yhdessä ja se saa myös hyppiä minua päin. Kaikista paras palkka on jos se saa luvan käydä lehauttamassa lintuparven lentoon. Myös muut eläinten jahtaamiset kävisi mutta lintujen pölläytys on melkein ainoa mitä voi tehdä turvallisesti ja lintujakaan pahemmin stressaamatta.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Viikingin sisuskalut


Viime viikolla aloin kiinnittää huomiota Rohanin outoon liikkumiseen. Se ei vaikuttanut ollenkaan kipeältä, haluttomalta liikkumaan (todellakaan, samanlainen reikäpää ja mm. kiipeili Sirrin kanssa hiekkakuopan reunamalla tässä yhtenä päivänä) eikä se ontunut mutta satunnaisesti se ikäänkuin jätti yhden askeleen välistä oikealla takajalallaan, kuten yllä olevassa videossa. Olin jo ihan kauhuissani että sillä on polvi posahtanut ja se vaatii ties mitä leikkauksia ja fysioterapiaa eikä sittenkään voi enää ikinä liikkua normaaliin tapaan mutta netissä asiasta kysellessäni alkoi löytyä ihmisiä joiden koirat olivat spondyloosin vuoksi pomputtaneet jalkaansa samalla tavalla. Eihän sekään ole mikään kiva diagnoosi tietenkään, etenkin kun juuri vuoden alussa Max piti lopettaa samaisen vaivan vuoksi, mutta toisaalta ehkä kuitenkin parempi kuin ne kaikista pahimmat kuvitelmani. Koska Rohan ei kuitenkaan ollut yhtään kipeä, ei asialla lienenyt ihan sellaista hengenhätää että se tarvisi siltä seisomalta saada lääkäriin joten aika röntgenkuvauksiin varattiin tälle viikolle.

Rompan rankaa

Meidän eläinlääkärimme ajatteli ensin oireiden perusteella että kyseessä olisi löysä lonkka mutta yllä olevan kuvan nähtyään hän tuli toisiin ajatuksiin. Ei Rohanin lonkat parasta A- luokkaa ole mutta ei ne kuulemma niin huonot ole että niiden pitäisi aiheuttaa sille ongelmia. Myös Roon polvet ovat kuulemma ihan OK näköiset mutta sitten lääkäri osoitti Rohanin L7 nikamassa näkyvää terävää uloketta ja totesi että siinäpä se vika taitaa olla. Otettiin vähän selkäkuvia ja vaikka selkä pääosin näytti puhtaalta eikä siinä ollut näitä tavanomaisimpia spondyloosi muutoksia siinäkin oli nähtävissä epäpuhtauksia alaselässä ja näin diagnoosiksi tuli alkava spondyloosi. Rohan sai kipulääkettä ja luvan jatkaa normaalia elämää ainakin niin kauan kun oireet pysyvät näin lievinä. Sitä miten spondyloosi tulee kehittymään ei sitten voikaan ennalta arvata.

Seuraava (ja yllä olevakin teksti kyllä) on nyt ihan omaa ymmärtämystäni jossa voi olla virheitä mutta käsittääkseni spondyloosi voi olla koirilla lähes oireeton tai sitten aiheuttaa todella vakavia oireita kun selkänikamat kasvavat hiljalleen yhteen ja muodostavat luupiikkejä. Max oli ennen lopetusta niin kipeä, että se huusi kivusta liikkuessaan ja itkeskeli öisin vaikka sillä oli melko voimakas kipulääkitys. Kun nikamat ovat kasvaneet yhteen ja ns. valmiit kivut usein helpottavat mutta siinä voi kestää vuosiakin. Max oli jo vanha koira jolla ei muutenkaan välttämättä olisi ollut enää montaa vuotta elinaikaa, etenkin kun sillä oli jo muitakin vanhuuteen liittyviä terveysongelmia, joten päädyin lopettamaan sen. Rohanin kanssa toistaiseksi vaikuttaa ihan hyvältä mutta toisaalta se on nuorehko koira jolla ei pitäisi vielä olla iän mukanaan tuomia muutoksia ja lisäksi nyt kotona googleteltuani törmäsin ajatukseen että lateraalinen spondyloosi olisi tämän sairauden vakavampi muoto (vrt. ventraalinen tavallisempi muoto) ja Rohanilla saattaa olla juuri tämä harvinaisempi muoto. En ole varma koska tästä ei ollut lääkärin kanssa puhetta mutta ymmärtääkseni Rohanilla ei ole silloittumia nikamien alapuolella vaan tämä löytynyt luupiikki on nikaman sivulla jonka vuoksi siitä oli vaikeampi saada kuvaakaan. Oli miten oli, spondyloosiin ei ole parannusta joten pilkun vointia tarkkailemalla ja parasta toivomalla mennään eteenpäin.

Otsikko tuli siitä, että eläinlääkäri oli Roon nimen kuullessaan varsin vaikuttunut sillä hänen mielestään Rohan on viikingin nimi :D En ole kyllä itse moista kuullut mutta tokihan Romppa voi viikinki olla. Hassua oli myös se, että osassa röntgenkuvia Rohanin vatsassa näkyi pieniä luunkappaleita. Ensin mietin että voisikohan ne kuitenkin olla jotain roskia tms. kun Roo nyt syö mitä vain eikä se ole sellaisia aitoja luita syönyt nyt hetkeen, mistä voisin kuvitella paloja irtoavan. Sillä on kyllä noita vanhoja putkiluita aina saatavilla mutta niistä on tuskin mitään irronnut enää aikoihin... kunnes muistin oravan. Rohan sai lenkillä kiinni oravan (orava tyhmä juoksi suoraan Roon suuhun, en ota tästä huonoa omatuntoa vaikka tavallisesti olen tarkka siitä ettei nuo häiritse villielukoita sen enempää kuin ketään muitakaan) ja söi siitä osan. Ihan kaikkea en antanut sen syödä koska Rohanin vammautunut suolisto menee niin helposti tukkoon kaikenlaisista paljon oravan puuhkahäntää pienemmistäkin asioista mutta osan se söi niin että oravan luiden rouske vain kuului. Että eiköhän se ollut kurre joka siellä vatsassa loisti.

torstai 5. marraskuuta 2015

Rikkomisikä



Sirrion on varmaan nyt siinä iässä missä mm. eräs naapuruston rouvista uskoi sen tuhoavan talon. Tähän asti sen tarve pureskella asioita on ollut varsin maltillista mutta nyt lattioilta on pitänyt ottaa melkein kaikki lelut pois koska Sirri suikaloi ne ja sellaista ei tietty voi sallia koska pelkään että Sirrion saattaa syödä palat ja tiedän että Rohan syö ne jos se sopivalle päälle sattuu. Sirrillä on nyt sitten leluina tuo videolla näkyvä puunrungon pala, vanhoja luita joilla se ei tykkää leikkiä kun ne ei mene rikki ja tuo myös videolla näkyvä Orka Jack. Sekin on rikottu, narun Sirrion irroitti ensimmäisenä ja se lensi roskiin, sittemmin se on siirtynyt noiden "sarvien" irrotteluun. Ja irtihän ne lähtee, herra kulkee sitten ylpeänä sarvi suussa ja esittelee sitä kaikille :D Mutta se sarvi ehjänä on liian iso nieltäväksi (luulisin ainakin...) ja vaikka ne lähtee irti lelun rungosta, ei Sirrion ole ainakaan toistaiseksi saanut tuosta muovista kuitenkaan paloja irti, toisin kuin esim. Kongista joka piti myös laittaa odottelemaan parempia aikoja. Toivon nimittäin että jossain vaiheessa Sipun silppuamisinto vähän laantuu ja voidaan ottaa takaisin käyttöön muutkin lelut kuin puunrungot. Nähtäväksi jää...

Mutta edelleenkään ipana ei juurikaan koske tavaroihin jotka eivät sille kuulu. Meillä on saanut olla kaikki pikkusäläkin hyllyillä eikä tuo kuvittelekaan että se saisi ottaa jotain sieltä tai miltään muiltakaan tasoilta. Ainoa tuhmuuden teko on ollut minun tietokonetuolin kuoriminen, tuo tuoli kun on ikäänkuin punottu paperinarusta. Sitä narua on vain niin hurjan kiva kuoria auki ja vähän mussuttaa, suussa se sulaa sellaiseksi ihanaksi purkaksi mitä nyt paperi/pahvi- tyyppisestä aineksesta tulee. Sirrion tietää kyllä ettei saisi mutta minkäs teet kun jotenkin sitä vaan menee suuhun välillä ihan ainakin melkein huomaamatta?